Tässä työntökärryjen, vetolaukkujen maailmassa menossa sinne, tänne
unohdan välillä:
tämä on minun aikani
kaupunkini
Makaan lattialla pinnasängyn vieressä
kuuntelen yskää
(oksettaako – ehkä vähän?)
tippuneita karhuja
ja kuinka haparoit kielen viidakossa
muodostat reittejäsi,
riemastut yhteyksistä
Pinnojen välistä tartut käteeni:
Päivää, päivää!
Siinä me hihitämme vierekkäin,
minun aikani ja sinun
kaupunkini ja sinun vielä kauemmin
Minulta on viety
mansikkapaikat,
pakkasen polttamat posket,
laituri ja öljylampun kajo
aika, kun lomalento oli pelkkää luksusta
Minä haluan paeta ihosi pehmeyteen,
tippuviin tähtiin
upota märkiin sammaliin
tukeutua graniittiin
maistaa kielonmarjaa
nukahtaa lapsuuden uniin
Jos loppu tulee, satakoon se tulikiven lailla! Amazonin tuhkaan hautaudun Pompeijista tuttuun syleilyyn.
Ja kuitenkin:
nostan pääni tuuleen,
haapojen pisarointiin:
me muutamme tämän!
Nyt on se aika!
Hullut miehet eivät ratkaise kohtaloamme!
Trump, Johnson, Bolsonaro – vapaan maailman johtajia? Häpeällisen ajan häpeämättömät keisarit, Nerot.
Tulen voima, virtaava laava, kovettunut kallio.
Näistä me saamme voimamme.
On aika toimia.
(Olen väsynyt tyhjiin lauseisiin.)
Marraskuun auringon läpi
suljen silmät te sylissäni
tunnen:
pienet sydämet pumppaavat verta
ohuen ihon, linnunluiden alla
elämän sitkeä kolke
tsuku tsuku
tunnen sen.
Ja minun mielessäni varjot
kuinka hento tämä on
kuinka julma maailma
teidän silmissänne puhtaat
rakkaus, pelko ja viha
kaikki raakana, suojatta
Minä siinä välissä
sinun myrskyjesi
(tahtoo pastillin ja ei ei ei! Mitä vain ei!)
ja maailman myrskyjen (Amazon, pakolaisvirrat, ilmastonmuutos ja kahelit kahelit, johtajat ja muutenkin)
Yritän pysyä pläkänä.
