Meidän aikamme

Tässä työntökärryjen, vetolaukkujen maailmassa menossa sinne, tänne
unohdan välillä: 
tämä on minun aikani 
kaupunkini 

Makaan lattialla pinnasängyn vieressä 
kuuntelen yskää 
(oksettaako – ehkä vähän?) 
tippuneita karhuja 
ja kuinka haparoit kielen viidakossa 
muodostat reittejäsi, 
riemastut yhteyksistä 

Pinnojen välistä tartut käteeni: 
Päivää, päivää! 

Siinä me hihitämme vierekkäin, 
minun aikani ja sinun 
kaupunkini ja sinun vielä kauemmin 

Menetys

Minulta on viety
mansikkapaikat,
pakkasen polttamat posket,
laituri ja öljylampun kajo
aika, kun lomalento oli pelkkää luksusta

Minä haluan paeta ihosi pehmeyteen,
tippuviin tähtiin
upota märkiin sammaliin
tukeutua graniittiin
maistaa kielonmarjaa
nukahtaa lapsuuden uniin

Jos loppu tulee, satakoon se tulikiven lailla! Amazonin tuhkaan hautaudun Pompeijista tuttuun syleilyyn.

Ja kuitenkin:
nostan pääni tuuleen,
haapojen pisarointiin:
me muutamme tämän!
Nyt on se aika!
Hullut miehet eivät ratkaise kohtaloamme!

Trump, Johnson, Bolsonaro – vapaan maailman johtajia? Häpeällisen ajan häpeämättömät keisarit, Nerot.

Tulen voima, virtaava laava, kovettunut kallio.

Näistä me saamme voimamme.
On aika toimia.

(Olen väsynyt tyhjiin lauseisiin.)

Sykkeitä

Marraskuun auringon läpi 
suljen silmät te sylissäni 
tunnen: 
pienet sydämet pumppaavat verta 
ohuen ihon, linnunluiden alla 
elämän sitkeä kolke

tsuku tsuku 

tunnen sen. 

Ja minun mielessäni varjot 
kuinka hento tämä on 
kuinka julma maailma 
teidän silmissänne puhtaat 
rakkaus, pelko ja viha 
kaikki raakana, suojatta 

Minä siinä välissä 
sinun myrskyjesi 
(tahtoo pastillin ja ei ei ei! Mitä vain ei!) 
ja maailman myrskyjen (Amazon, pakolaisvirrat, ilmastonmuutos ja kahelit kahelit, johtajat ja muutenkin) 

Yritän pysyä pläkänä.