Omatunto

Ystäväni isoäiti 
kalasti paljain käsin Jäämerestä 
jos kalansuomuja yritti viedä 
nälkäisille lapsilleen 
äiti erotettava lapsistaan 

punaisten ruumita 
ei saanut haudata 
käskettiin 1918 

ja nyt nämä karkotettavat nigerialaisäidit 

Niin paljon julmuutta 
järjettömässä maailmassa 
miten vallanpitäjät ovat voineet? 

Minna Canthia kritisoitiin aikanaan: totuudelle vieras 
rahvaan tunne-elämä ei ole noin kehittynyttä
köyhä äiti ei voi menettää järkeään vauvansa kuoltua nälkään 

Onko tämä se tapa? 
Etäännyttää 
eivät he tunne samoin 
heidän elämänsä jotain luonnostaan raaempaa 

Minä en kykene tuohon. 

Monella mittakaavalla 
minulla on enemmän valtaa kuin kurjuutta 
vapautta ja mahdollisuuksia 
ei orjuutta 

Mitä minä teen tällä kaikella? 

Ja kuitenkin 
eettinen ja ekologinen 

Helppoja sanoja 
olen aivan solmussa niiden kanssa. 

Taivas

Kesäpäivä Porvoossa. 
Minnepä muualle lapsiperhe suuntaisi 
kuin Runebergin kotimuseoon. 

Kiertelemme huoneita, 
ihmettelemme ketunnahkoja ja leivosmuotteja, 
kunnes: 
Missä se Runeberg on? 

Hän on kyllä kuollut, 
siitä on jo kauan aikaa, 
hän oli vanha ja sairas. 

Kolmivuotiaan huuli rullalla: 
Runeberg on siis taivaassa. 

Kirkastuu: Se on siellä enon kaverina! 

Liikutumme kaikki. 
Kell’ ois surku pilven piällä, 
kun Runeberg ol ystävänä siellä. 

Lapsen taivas simppeli ja selkeä. 
Voisiko minunkin olla? 

Tallinna

Tyhjäkatseinen sianpää
Mustamäen torilla.

Autostamme vietiin yöllä tuulilasinpyyhkijöiden sulat
ja pölykapselit.

Painaudun äidin kylkeen.

Ja myöhemmin

Naiset, joista näkee:
tuon villabaskerin alta
he ovat nähneet kaiken.

Talot saavat ruplamaalin.
Minä nautin ylellisestä hotellista
edullista gourmeta
slaavilaisten ässien suhina

Ja tämä hassu sukukieli
home, hallitus ja pulmad
piimkään ei piimää

Tulemme tänne isoveljeilemään
vaikka heillä on e-kansalaisuus
ja kovia kokeneiden katseet.

Jos minä olisin täältä,
vanhempani olisi voitu kyydittää Siperiaan lapsena.

Sivukadulla arpinaamainen mies
puisen lumikolan kanssa
pyytää tupakkaa

Ei minulla ole.

Kallio

Kulje kanssani näillä kaduilla 
minä avaudun täällä 

näet lumisotaa leikkivät lapset 
juoppojen rähisevä rakkaus 
eläviä luurankoja kusella porttikongissa 
nöyrä anteeksipyyntö kun nelivuotias toruu 

Minä tiedän olevani myös kirosana 
gentrifikaation henkilöitymä 
säntillisessä palkkatyössä 
lainat ajallaan, passeli euribor ja lapsivakuutukset 

Taideharrastuksia ja nyhtökauraa 
iKaffen loppuminen kaupoista puheenaihe 

Mutta minä kuulun tänne 
siinä missä viime vuosisadan työväkikin aikanaan 
kirkon alttaritaulussa väsynyt äiti lapsineen 
minä ja pyykkärit siinä yhdessä kuvassa 

13 tapaa vähätellä tekemisiään

Nää nyt vaan tällaisia pieniä juttuja.
Mä aloin poppanatädiksi jo kolmikymppisenä.
Se nyt on vähän sellainen mun hörhöhomma.
Enhän mä ole opiskellut tätä.
Ei sunkaan näitä kannata kellekään näyttää.
Nää on tällaisia hajatelmia.

Tai

Kari Hotakainen: ”Kunhan raapustelen.”

Helene Schjerfbeck: ”Olen vähän sotkenut maaleilla.”

Pentti Saarikoski: ”Näähän on oikeastaan aika arkisia ajatuksia.”

Edith Piaf: ”Ehkä olisi parempi tyytyä laulamaan kylvyssä.”

Aleksis Kivi: ”Ahlqvist on oikeassa: Muut’ en mä ollut kuitenkaan Kuin taitamaton tahruri Ja hullu viinan juoja vaan.”

Jean Sibelius: ”Jos näyttäisin nämä kuitenkin vain Ainolle.”

Mika Waltari: ”Enhän mä ole edes käynyt siellä Egyptissä.”

Ja juu ei,
tämän tarkoituksena
ei ole verrata itseäni
suurnaisiin ja -miehiin.

Vaan jos nyt unohtaisin sen sisäisen kriitikkoni
ja antaisin palaa vaan
lukekoon katsokoon ken tahtoo
sanokoon muut mitä vaan

Kiven sitaatissa lainaus August Ahlqvistin kirjoittamasta pilkkarunosta, jonka hän julkaisi kaksi vuotta Kiven kuoleman jälkeen.

Vaarin katse

Sydän hypähtää

Voisiko joku noista pojista olla vaarini?

Liikkuva kuva
1910-luvun Tampereelta
herättää ihmiset eloon

Pikkupojat pyörivät uteliaina
niin kuin minun poikani nyt katsoo
Kallion pelastusasemalta lähteviä autoja

Vaarini kymmenvuotiaana
Tampereella 1918
koti korttelin päässä Keskustorilta

Missä hän parveili katsomassa?
Näkikö kiväärit,
panssarijunan,
kärpäsiä ruumiissa?

(minun suurin suruni kymmenvuotiaana
kuraojassa värjäytyneet
vaaleanpunaiset toppakengät)

Myöhemmin samat silmät
näkivät toisen maailmansodan syttyvän
lehtimiehenä ja tiedotustehtävissä
lisää ruumiita
liikaa tietoa
raskaita tunteja, kuukausia, vuosia

(silloin hän oli samanikäinen
kuin minä nyt)

Jäikö tykkien jyly pauhaamaan päähän?
Äreys ja lapset hiljaa!
Paukahdukset
kiljahdukset
kolahdukset
ilonkin ääninä liikaa?

Tuosta katseestako se lähti?
Uteliaat pikkupojat
liian jännittävien tapahtumien äärellä.

Kuva: Tampere 1918, kuvaaja tuntematon, @vapriikki kuva-arkisto.

Syöttötuoli

Minun lapseni kasvavat 1900–luvun päällä.

Century-valokuvakirja
syöttötuolin painona
turvallisuussyistä.

Kirja on upea ja kammottava:
kannet lommoilla, teipattu
kuvissa kurjuus ja kehitys
kauhu ja hyvinvointi
kristalliyö ja neilikkavallankumous

Mustavalkoinen maailma.

Syöttötuolikin on 1900-luvulta.
Se ei täytä nykyisiä turvallisuusvaatimuksia,
mutta on peritty varaisovanhemmiltani
pinnoihin maalattu paljon rakkautta

Minä haluaisin,
että pojat muistavat ja eivät muista.

Pelkään, että
kun he ensi kerran katsovat kuvia ymmärtävin silmin,
jokin tuosta avoimuudesta ja luottamuksesta sammuu.

Toisaalta surullisempaa olisi,
jos he eivät katsoisi
pukeutuisivat hakaristeihin
valkoisiin huppuihin
kääntäisivät pelkonsa vihaksi
löisivät lähimmäisiin alemmuuden leimoja

Pidetään se paino
pinnoissa rakkaus, luotan siihen
suunta on eteenpäin

Kiivetään tästä pöydälle!