Juhannussauna

Saunan ikkunasta näkyvät vaahtopäät ja tuulispää.
Siellä ne leikkiä lyövät.

Lauteilla hetken yksin
minä ja sukuni perkeleet.
Kaiho siitä, joka kerran oli täällä,
kuristus menneistä suruista.

Ja auringonkilo järven laineilla
nauru kuin sadepisarat katolla
peittävät hetkeksi kaiken.

Ihmeellistä:
ne kaikki mahtuvat tälle pienelle markille.

Sanon piruparalle:
lyödään löylyt, huokaistaan.
Palataan sitten valon maailmaan.

Kerään koiranputket, suolaheinät, hiirenvirnat ja ohdakkeet,
koko elonkirjo sylillisessä.

Näin me vietämme tämän juhannuksen.

Haavanhaituvat

Aurinko houkuttelee esiin raiteiden tervanhajun.
Vaikka jäidenlähdöstä on jo kuukausi,
meri muistelee vielä talvea.

Myös suru liikehtii minussa välillä,
hohkaa kylmää,
väikkyy varjoissa.

Mutta ilma on täynnä haavanhaituvia, voikukan laskuvarjoja, omenankukkien terälehtiä.

Syreenipensaan tuoksussa muistan lapsuuden kesämökin: liikuin elämässä kevyesti kuin vesikirppu lammen pinnalla.

Olen kurkistanut syvyyteen ja muistan:
pinnan välkkeessä elämä.

Suojelusenkeli

Varastan vartin työmatkalla
kahvilassa piirrän uuden suojelusenkelin
saimme sellaisen keskiviikkona

päivä, jona hän syntyi
sen parina tulee viimeinen aamu
välissä paljon kropsua, naurua ja valkoisia kukkia
me maan päällä vilkutamme hyvästejä

tämä ei ole takatalvi
höyheniä tippuu taivaasta
enkelit sanovat
minä sivelen sinua kasvoista

Kahvikuppi

Puhutaan, että
vaarini joi mukistaan
piimät ja kahvit ja kaikki
niin kauan,
että lopulta keskellä vain
sormenmentävä aukko.

Puhutaan,
sillä enhän minä ole nähnyt,
aukaisin silmäni ensi kertaa
vaarin oltua vainaa jo viiden vuoden ajan.

Käytyämme valoon
me viipyilemme maailmassa,
ihmisten muistoissa.

Vaarikin leijunut täällä nyt neljä vuosikymmentä.

”Herra auta aina,
etten ketään paina,
etten toisten taakkaa
suuremmaksi tee.”

Onhan minun muistoni kevyt kantaa?

Mumman turkki

Vaatimaton nainen
Sotkamosta sodan myötä
Pohjanmaalle
nauruni häneltä peritty

Elämä siivoojana
neljä tyttöä
kaksi poissa
kohtuuttomia menetyksiä

Sama nauru kuin mulla

Ja vihdoin
iso ihana minkkiturkki
ylellisyys yhdessä vaatteessa

Äitini peri sen
keskellä murrosikääni
Minä protestoin
turkis on murhaa

Mutta mikä minä olen moittimaan
tietämättä, kuinka kovaa voi elämä olla
Jalanjälkeni maapallolla varmasti satakertainen
Kaikki rakkaus vielä edessä

Jos perin turkin
ehkä säilön sen vintille
käyn välillä silittämässä
Naurahdan

Taivas

Kesäpäivä Porvoossa.
Minnepä muualle lapsiperhe suuntaisi
kuin Runebergin kotimuseoon.

Kiertelemme huoneita,
ihmettelemme ketunnahkoja ja leivosmuotteja,
kunnes:
Missä se Runeberg on?

Hän on kyllä kuollut,
siitä on jo kauan aikaa,
hän oli vanha ja sairas.

Kolmivuotiaan huuli rullalla:
Runeberg on siis taivaassa.

Kirkastuu: Se on siellä enon kaverina!

Liikutumme kaikki.
Kell’ ois surku pilven piällä,
kun Runeberg ol ystävänä siellä.

Lapsen taivas simppeli ja selkeä.
Voisiko minunkin olla?

Kultakutri parvekkeella

Nukutan vauvaa parvekkeella
viima humisee ja paukkuu
varikset keikkuvat katulampun tanssia
naapuri puskee vastatuulessa kohti kotia

Tää on mun happily ever after
prinsessasaduissa ei kerrottu
unettomista öistä
että täydellisten miesten kylkiäisenä
tulee räkää ja rämää

että parvekkeella saattaa tylsistyä

”onnellisina elämänsä loppuun saakka”
Se on vasta alkusoitto!
Preludi, jonka päälle rakennetaan myöhemmät aariat

ah mä nauran
ja ulvon myös

”ja he elivät täyttä elämää loppuun saakka”
se olisi osuvampi
onni
ne hetket, kun vauvan silmäluomet vaipuvat kiinni
ja haikeus, muutos, vääjäämätön surukin
luopumiset ja palaamiset

Ehkä vilkutan parvekkeelta
kun lapsi loittonee reppu selässä
tai kun he tulevat käymään rakkaidensa kanssa

täydet vuodet ja
lopussa muistot
kuolla kyllänsä saaneena

Muista tylsistymisen hetkellä:
en vietä täällä loppuelämääni
elämä ei kulje parvekkeen ohi
se on tässä

Paperisilppu

Vauva repii kuolinilmoitukset
nauraa ja syö paperia

tämä ei ole vallankumouksen lapsi
mutta uusi sukupolvi
kuin tuuli käy meidän ylitsemme

Minä torun ja kaivan silppua sen suusta
mutta juuri näin kai elämään pitää suhtautua
ahmien
kuolemaa pelkäämättä

me muutumme tomuksi
mutta sitä ennen syödään sanomalehdet ja paukutetaan kattilankansia

Suru

Suru on seitsemänmetrinen aalto
se iskeytyy rantahotelliin
ja repii parvekkeet irti

Ihmiset evakuoidaan,
mutta minä jään
roikun murtuneesta betonista
törröttävien metallilankojen varassa
karjun aaltojen lailla

Iskujen jälkeen
meri vetäytyy

hetken on aivan hiljaista
kuulen rapujen kömpivän hiekasta
haistan levän
viiru kultaa horisontissa

Kohta tulee uusi aalto.
Hengähdän ennen sitä.

Kuka minä olen?

Annan veden valua
ja mietin kaikkia minuuksiani

Minä olen äiti
rakkautta täynnä
hermot kireällä
kiitollisena
suojelevana
uupuneena
käsissä hoiva

Olen leikkivä lapsi
tukka tuulessa
ostan mummulta kaurahiutaleita merenrannassa
esitän äidille näytelmiä mökkikalliolla

Töissä minä osaan
pystyn kykenen teen
kannan vastuun ja keskustelun

Minä olen kauhuissani
tyttö surua täynnä
karjun veden alla
raakaa ääntä
huutoni puhkaisee pinnan
muuttuu lauluksi

Olen rakastunut
roikun puunoksilla
keinun Mauerparkissa
maailma on auki

Vesi valuu
ja kaikki tämä minussa

välillä läikyn yli
kesken iltapuuron
ilon ja rakkauden keskellä

hätäni pelkoni uupumukseni

purkautuu ärinänä pääni sisällä
tai ääneen

sitä on vaikea sietää
se ei ole reilua muille
tämä kuona ei kuulu tähän pöytään

mutta joskus en jaksa odottaa
kunnes valot sammuvat

toisaalta
haluan muidenkin olevan kokonaisina tässä kodissa

miten uskaltaisin itse
näyttää valahtaneet kasvoni
muulloinkin kuin pimeän laskeuduttua?

Suljen hanan
minä ja kaikki mitä minussa on
astumme seuraavaan hetkeen