Juhannussauna

Saunan ikkunasta näkyvät vaahtopäät ja tuulispää. 
Siellä ne leikkiä lyövät. 

Lauteilla hetken yksin 
minä ja sukuni perkeleet. 
Kaiho siitä, joka kerran oli täällä, 
kuristus menneistä suruista. 

Ja auringonkilo järven laineilla 
nauru kuin sadepisarat katolla 
peittävät hetkeksi kaiken. 


Ihmeellistä: 
ne kaikki mahtuvat tälle pienelle markille. 

Sanon piruparalle: 
lyödään löylyt, huokaistaan. 
Palataan sitten valon maailmaan. 

Kerään koiranputket, suolaheinät, hiirenvirnat ja ohdakkeet, 
koko elonkirjo sylillisessä. 

Näin me vietämme tämän juhannuksen. 

Haavanhaituvat

Aurinko houkuttelee esiin raiteiden tervanhajun. 
Vaikka jäidenlähdöstä on jo kuukausi, 
meri muistelee vielä talvea. 

Myös suru liikehtii minussa välillä, 
hohkaa kylmää, 
väikkyy varjoissa. 

Mutta ilma on täynnä haavanhaituvia, voikukan laskuvarjoja, omenankukkien terälehtiä. 

Syreenipensaan tuoksussa muistan lapsuuden kesämökin: liikuin elämässä kevyesti kuin vesikirppu lammen pinnalla. 

Olen kurkistanut syvyyteen ja muistan: 
pinnan välkkeessä elämä. 

Suojelusenkeli

Varastan vartin työmatkalla 
kahvilassa piirrän uuden suojelusenkelin 
saimme sellaisen keskiviikkona 

päivä, jona hän syntyi 
sen parina tulee viimeinen aamu 
välissä paljon kropsua, naurua ja valkoisia kukkia 
me maan päällä vilkutamme hyvästejä 

tämä ei ole takatalvi 
höyheniä tippuu taivaasta 
enkelit sanovat 
minä sivelen sinua kasvoista 

Kahvikuppi

Puhutaan, että 
vaarini joi mukistaan 
piimät ja kahvit ja kaikki 
niin kauan, 
että lopulta keskellä vain 
sormenmentävä aukko. 

Puhutaan, 
sillä enhän minä ole nähnyt, 
aukaisin silmäni ensi kertaa 
vaarin oltua vainaa jo viiden vuoden ajan. 

Käytyämme valoon 
me viipyilemme maailmassa, 
ihmisten muistoissa. 

Vaarikin leijunut täällä nyt neljä vuosikymmentä. 

”Herra auta aina, 
etten ketään paina, 
etten toisten taakkaa 
suuremmaksi tee.” 

Onhan minun muistoni kevyt kantaa? 

Mumman turkki

Vaatimaton nainen
Sotkamosta sodan myötä
Pohjanmaalle
nauruni häneltä peritty

Elämä siivoojana
neljä tyttöä
kaksi poissa
kohtuuttomia menetyksiä

Sama nauru kuin mulla

Ja vihdoin
iso ihana minkkiturkki
ylellisyys yhdessä vaatteessa

Äitini peri sen
keskellä murrosikääni
Minä protestoin
turkis on murhaa

Mutta mikä minä olen moittimaan
tietämättä, kuinka kovaa voi elämä olla
Jalanjälkeni maapallolla varmasti satakertainen
Kaikki rakkaus vielä edessä

Jos perin turkin
ehkä säilön sen vintille
käyn välillä silittämässä
Naurahdan

Taivas

Kesäpäivä Porvoossa. 
Minnepä muualle lapsiperhe suuntaisi 
kuin Runebergin kotimuseoon. 

Kiertelemme huoneita, 
ihmettelemme ketunnahkoja ja leivosmuotteja, 
kunnes: 
Missä se Runeberg on? 

Hän on kyllä kuollut, 
siitä on jo kauan aikaa, 
hän oli vanha ja sairas. 

Kolmivuotiaan huuli rullalla: 
Runeberg on siis taivaassa. 

Kirkastuu: Se on siellä enon kaverina! 

Liikutumme kaikki. 
Kell’ ois surku pilven piällä, 
kun Runeberg ol ystävänä siellä. 

Lapsen taivas simppeli ja selkeä. 
Voisiko minunkin olla? 

Kultakutri parvekkeella

Nukutan vauvaa parvekkeella 
viima humisee ja paukkuu 
varikset keikkuvat katulampun tanssia 
naapuri puskee vastatuulessa kohti kotia 

Tää on mun happily ever after 
prinsessasaduissa ei kerrottu 
unettomista öistä 
että täydellisten miesten kylkiäisenä 
tulee räkää ja rämää 

että parvekkeella saattaa tylsistyä 

”onnellisina elämänsä loppuun saakka” 
Se on vasta alkusoitto! 
Preludi, jonka päälle rakennetaan myöhemmät aariat 

ah mä nauran 
ja ulvon myös 

”ja he elivät täyttä elämää loppuun saakka” 
se olisi osuvampi 
onni 
ne hetket, kun vauvan silmäluomet vaipuvat kiinni 
ja haikeus, muutos, vääjäämätön surukin 
luopumiset ja palaamiset 

Ehkä vilkutan parvekkeelta 
kun lapsi loittonee reppu selässä 
tai kun he tulevat käymään rakkaidensa kanssa 

täydet vuodet ja 
lopussa muistot 
kuolla kyllänsä saaneena 

Muista tylsistymisen hetkellä: 
en vietä täällä loppuelämääni 
elämä ei kulje parvekkeen ohi 
se on tässä 

Paperisilppu

Vauva repii kuolinilmoitukset 
nauraa ja syö paperia 

tämä ei ole vallankumouksen lapsi 
mutta uusi sukupolvi 
kuin tuuli käy meidän ylitsemme 

Minä torun ja kaivan silppua sen suusta 
mutta juuri näin kai elämään pitää suhtautua
ahmien 
kuolemaa pelkäämättä 

me muutumme tomuksi 
mutta sitä ennen syödään sanomalehdet ja paukutetaan kattilankansia 

Suru

Suru on seitsemänmetrinen aalto 
se iskeytyy rantahotelliin 
ja repii parvekkeet irti 

Ihmiset evakuoidaan, 
mutta minä jään 
roikun murtuneesta betonista 
törröttävien metallilankojen varassa 
karjun aaltojen lailla 

Iskujen jälkeen 
meri vetäytyy 

hetken on aivan hiljaista 
kuulen rapujen kömpivän hiekasta 
haistan levän 
viiru kultaa horisontissa

Kohta tulee uusi aalto. 
Hengähdän ennen sitä. 

Kuka minä olen?

Annan veden valua 
ja mietin kaikkia minuuksiani 

Minä olen äiti 
rakkautta täynnä 
hermot kireällä 
kiitollisena 
suojelevana 
uupuneena 
käsissä hoiva 

Olen leikkivä lapsi 
tukka tuulessa 
ostan mummulta kaurahiutaleita merenrannassa 
esitän äidille näytelmiä mökkikalliolla 

Töissä minä osaan 
pystyn kykenen teen 
kannan vastuun ja keskustelun 

Minä olen kauhuissani 
tyttö surua täynnä 
karjun veden alla 
raakaa ääntä 
huutoni puhkaisee pinnan 
muuttuu lauluksi 

Olen rakastunut 
roikun puunoksilla 
keinun Mauerparkissa 
maailma on auki 

Vesi valuu 
ja kaikki tämä minussa 

välillä läikyn yli 
kesken iltapuuron 
ilon ja rakkauden keskellä 

hätäni pelkoni uupumukseni 

purkautuu ärinänä pääni sisällä 
tai ääneen 

sitä on vaikea sietää 
se ei ole reilua muille 
tämä kuona ei kuulu tähän pöytään 

mutta joskus en jaksa odottaa 
kunnes valot sammuvat 

toisaalta 
haluan muidenkin olevan kokonaisina tässä kodissa 

miten uskaltaisin itse 
näyttää valahtaneet kasvoni 
muulloinkin kuin pimeän laskeuduttua? 

Suljen hanan 
minä ja kaikki mitä minussa on 
astumme seuraavaan hetkeen