Nämä vuodet
kun makaan lattialla ja laulan
Sinistä unta la la lal lal lal laa
pyykkikoneessa valtameri
toinen opettelee puhumaan
toinen lukemaan
olen myrskyn silmässä
totuttelen kellumaan tällä matolla
toistan ja tuen
tämä kannattelee minua
Ikävöin tätä hetkeä jo nyt.
Minulle on suotu tämä salaisuuksien seurue
viisivuotiaan kätketyt surut
toiveet, jotka kavereilta jo kätketään
taapero vielä pilvitaivas
paiste ja varjot häpeämättömiä
hävyttömiä
Eeva ennen puraisua
muistan, kuinka esikoisen ensimmäinen valkoinen valhe kirpaisi
hän alkaa oppia näitä pelejä
Mutta ilman salaisuuksia en voisi olla uskottuna.
Saunan ikkunasta näkyvät vaahtopäät ja tuulispää.
Siellä ne leikkiä lyövät.
Lauteilla hetken yksin
minä ja sukuni perkeleet.
Kaiho siitä, joka kerran oli täällä,
kuristus menneistä suruista.
Ja auringonkilo järven laineilla
nauru kuin sadepisarat katolla
peittävät hetkeksi kaiken.
Ihmeellistä:
ne kaikki mahtuvat tälle pienelle markille.
Sanon piruparalle:
lyödään löylyt, huokaistaan.
Palataan sitten valon maailmaan.
Kerään koiranputket, suolaheinät, hiirenvirnat ja ohdakkeet,
koko elonkirjo sylillisessä.
Näin me vietämme tämän juhannuksen.
Paappani kirjasi vajan seinään jäidenlähtöä
neljällä vuosikymmenellä
Kotitalossamme keittiön ovenpieleen raaputettiin kasvunmerkit
ensin kaksi veljeä, sitten minä
kun talo myytiin
teki mieli sahata ovenpieli matkaan
Nyt seuraan vaahterankukkien puhkeamista vuosi vuodelta
milloin kevät ehtii kohdallemme
Nyt jo Kirkkopuiston lehmukset kuin yökkösiä
Voisin olla tässä vuosikymmeniä.
Varastan vartin työmatkalla
kahvilassa piirrän uuden suojelusenkelin
saimme sellaisen keskiviikkona
päivä, jona hän syntyi
sen parina tulee viimeinen aamu
välissä paljon kropsua, naurua ja valkoisia kukkia
me maan päällä vilkutamme hyvästejä
tämä ei ole takatalvi
höyheniä tippuu taivaasta
enkelit sanovat
minä sivelen sinua kasvoista
Minä rakastan tätä paikkaa
turkoosia vettä, punavalkoisia rataköysiä
veden kannattelemia tissejä
roikkuvia mahoja
saan tulla tänne vielä satavuotiaana
olemme täällä kaikki arpinemme
ja myös ne sileäihoiset
aina joku ui mahassaan toinen vesieläin
lopuksi löylyn tasa-arvo
uinnin jälkeisessä raukeudessa
olen valmis mihin tahansa
Puhutaan, että
vaarini joi mukistaan
piimät ja kahvit ja kaikki
niin kauan,
että lopulta keskellä vain
sormenmentävä aukko.
Puhutaan,
sillä enhän minä ole nähnyt,
aukaisin silmäni ensi kertaa
vaarin oltua vainaa jo viiden vuoden ajan.
Käytyämme valoon
me viipyilemme maailmassa,
ihmisten muistoissa.
Vaarikin leijunut täällä nyt neljä vuosikymmentä.
”Herra auta aina,
etten ketään paina,
etten toisten taakkaa
suuremmaksi tee.”
Onhan minun muistoni kevyt kantaa?
Vaatimaton nainen
Sotkamosta sodan myötä
Pohjanmaalle
nauruni häneltä peritty
Elämä siivoojana
neljä tyttöä
kaksi poissa
kohtuuttomia menetyksiä
Sama nauru kuin mulla
Ja vihdoin
iso ihana minkkiturkki
ylellisyys yhdessä vaatteessa
Äitini peri sen
keskellä murrosikääni
Minä protestoin
turkis on murhaa
Mutta mikä minä olen moittimaan
tietämättä, kuinka kovaa voi elämä olla
Jalanjälkeni maapallolla varmasti satakertainen
Kaikki rakkaus vielä edessä
Jos perin turkin
ehkä säilön sen vintille
käyn välillä silittämässä
Naurahdan
Vihta ja limonaatia
talo tarjoaa
pukuhuone täynnä
toppatakkeja, sukkahousuja
pyhään laskeutuvia
tulen tänne heti aattoaamuna
löylyt ennen kuin ärrä pärähtää Turussa
frödjefull julhelg
metristen halkojen kuumentamat kivet
sihisevät kuluneen vuoden muistoja
vanhassa työväen pesulassa jotain iätöntä
Alalauteella nainen imettää lastaan
kuin pieni Cupido
tai Jeesus-lapsi
pulleat jalat viuhtovat
Kuinka monta vuotta
meidän tulee käydä täällä,
jotta lapset muistavat:
kävimme aina aattona Kotiharjussa?
Kuinka ihanaa olisi,
jos veljekset paappoinakin
tulisivat tänne joulusaunaan
pelaisivat shakkia pukuhuoneessa
mutta he tekevät oman maailmansa
minäkin valitsin eri konnut kuin vanhempani
tämä on minun perinteeni
minun kukkea keskipäiväni
minun aikani
kaupunkini
Sydän hypähtää
Voisiko joku noista pojista olla vaarini?
Liikkuva kuva
1910-luvun Tampereelta
herättää ihmiset eloon
Pikkupojat pyörivät uteliaina
niin kuin minun poikani nyt katsoo
Kallion pelastusasemalta lähteviä autoja
Vaarini kymmenvuotiaana
Tampereella 1918
koti korttelin päässä Keskustorilta
Missä hän parveili katsomassa?
Näkikö kiväärit,
panssarijunan,
kärpäsiä ruumiissa?
(minun suurin suruni kymmenvuotiaana
kuraojassa värjäytyneet
vaaleanpunaiset toppakengät)
Myöhemmin samat silmät
näkivät toisen maailmansodan syttyvän
lehtimiehenä ja tiedotustehtävissä
lisää ruumiita
liikaa tietoa
raskaita tunteja, kuukausia, vuosia
(silloin hän oli samanikäinen
kuin minä nyt)
Jäikö tykkien jyly pauhaamaan päähän?
Äreys ja lapset hiljaa!
Paukahdukset
kiljahdukset
kolahdukset
ilonkin ääninä liikaa?
Tuosta katseestako se lähti?
Uteliaat pikkupojat
liian jännittävien tapahtumien äärellä.
Kuva: Tampere 1918, kuvaaja tuntematon, @vapriikki kuva-arkisto.
