Tässä työntökärryjen, vetolaukkujen maailmassa menossa sinne, tänne
unohdan välillä:
tämä on minun aikani
kaupunkini
Makaan lattialla pinnasängyn vieressä
kuuntelen yskää
(oksettaako – ehkä vähän?)
tippuneita karhuja
ja kuinka haparoit kielen viidakossa
muodostat reittejäsi,
riemastut yhteyksistä
Pinnojen välistä tartut käteeni:
Päivää, päivää!
Siinä me hihitämme vierekkäin,
minun aikani ja sinun
kaupunkini ja sinun vielä kauemmin
