Meidän aikamme

Tässä työntökärryjen, vetolaukkujen maailmassa menossa sinne, tänne
unohdan välillä: 
tämä on minun aikani 
kaupunkini 

Makaan lattialla pinnasängyn vieressä 
kuuntelen yskää 
(oksettaako – ehkä vähän?) 
tippuneita karhuja 
ja kuinka haparoit kielen viidakossa 
muodostat reittejäsi, 
riemastut yhteyksistä 

Pinnojen välistä tartut käteeni: 
Päivää, päivää! 

Siinä me hihitämme vierekkäin, 
minun aikani ja sinun 
kaupunkini ja sinun vielä kauemmin 

Merkityksiä

Pikkuinen sanoo 
pikkis ja kaahu 
hyviä unia tunnistaa intonaatiosta 

ppa nu’uu – Muumipappa nukkuu 
lettu ja löyly tuloillaan 

Ja äiti äiti ääää! 

Aurinko synnyttää varjot 
makaan lattialla 
minun kädestäni rutistetaan pinnojen välistä 

en tiedä, kumpi hyssyttää kumpaa 

olen kylläinen elämästä 

Lepakot

Lepakot lentelevät tummuvassa illassa 
sieluni väräjää uuden edessä 
(tulee mieleen Leif Wager ja värisevä lauluääni,
mutta ilmaus on tosi) 

syksy 
taas päästän poikani askelen syvemmälle maailmaan 

Äiti, minusta sinä olet vähän rasittava. 
Tulevat vuodet häivähtävät edessä 
lepakoiden varjot vaahteroiden keskellä. 

Purskahduksia

Nyt puhkeavat kukat ja sanat. 

Kirsikka! Valkovuokko! Se keltainen ihmepensas! 

Valo! Pupu! Ammuu! 

Lehmus! Vaahtera! Rauduskoivu! 

Mooi! Miauu! Napa! 

Mustan mullan uumenista, 
mahlan seasta, 
hautuneena. 

Ihmisyyden alkuhämärästä, 
jostain kaukaa, 
yhtäkkiä 
ryppäänä. 

Minä ihmettelen ja nauran, 
toistelen perässä. 

Kukka! Kakka! Kaak kaak kaak! 

Keltainen

Maaliskuun valo
kullerot maljakossa
valtava vatsa pingottaa keltaisen villapaidan

kuin aurinko
sanoo Ateneumin myyjä

Hiukset voikukanhaituvia
silmissä tulevaisuus
puhallan susta kikatuksen

Varjojen maassa
sä olet tähtipoika
auringontuoma
valoa täynnä

Vaalin sua käsissäni
vahvistan
varjelen
puhallan matkaan

Aina saa palata kotiin.