”Suru ei kuulu leikkipuistoon” julki syyskuussa

Runokirjani ”Suru ei kuulu leikkipuistoon” julkaistaan syyskuussa! Kirja maalaa kuvan ajasta, jolloin pienten lasten nauru sekoittuu läheisen itsemurhan aiheuttamaan kauhuun. Miten perheenäidin arjessa on tilaa surulle? Paljonko kauhu painaa? Ja miten kuolemansurun keskellä voi kirkastaa katseensa lasten äänille?

Surun ohella kokoelma runot kertovat modernista perhe-elämästä kivikaupungissa, pysähtyvät kuuntelemaan nukkuvan lapsen hengitystä ja seuraavat pääskysten kirkumista kesätaivaalla.

Kokoelma kysyy, mikä on tärkeintä, kun aika on loppumassa.

Tilaa runokirja Basam Booksin verkkokaupasta!

Meidän aikamme

Tässä työntökärryjen, vetolaukkujen maailmassa menossa sinne, tänne
unohdan välillä: 
tämä on minun aikani 
kaupunkini 

Makaan lattialla pinnasängyn vieressä 
kuuntelen yskää 
(oksettaako – ehkä vähän?) 
tippuneita karhuja 
ja kuinka haparoit kielen viidakossa 
muodostat reittejäsi, 
riemastut yhteyksistä 

Pinnojen välistä tartut käteeni: 
Päivää, päivää! 

Siinä me hihitämme vierekkäin, 
minun aikani ja sinun 
kaupunkini ja sinun vielä kauemmin 

Siirtymiä

Isi, onko Islanti eri planeetalla? 
kysyy tyttö ratikassa 
heillä matkalaukut pakattuna 
valmiina vaikka toiselle tähdelle 

Minä olen matkalla Kalliosta Annankadulle 
etäisyyttä muutama kilometri 
kotoa toimistoon 
valmistaudun viikkokaupalla 

annoin vauvanvaatteet pois 
kietasupaitoja muutaman maitopurkin kokoisille tyypeille 
rintapumpun, nännivoiteen, kourallisen pienoisia tutteja 

se alku on niin surkeaa ja ihmeellistä 
miten ihminen voi olla niin hauras ja pieni 

Siirryn Kalliosta Annankadulle 
jätän yhden elämänvaiheen taakseni 
toive, odotus, hauraus 
projekti, jossa lähes mikään ei ole omassa kädessä 
sisälläni kasvoi ihminen 
minä olin saviruukku 

Nyt se on jo herneenverso, sudenkorento 

Tämä on onnellisen ihmisen haikeutta 
yltäkylläisen luopumista 
pitkän joulun jälkeen paluu arkeen 

Kellun tässä tunteessa nyt vielä hetken 
kahden viikon päästä 
olen valmis 

Aivan tavallinen aamu

Ennen puolta yhdeksää 
olen köllinyt sängyssä poikien kanssa ja kokenut pakahduttavaa rakkautta 
kohdannut tulista vastarintaa 
puurokupilla 
vaatekaapilla 
eteisen lattialla 
lopulta suuttunut itsekin tarpeettomalla voimalla 
huutanut nelivuotiaalle 
lohduttanut päiväkodin pihalla vahvaa ikävää

Tällaiselle lakeutta, taivaansineä, 
lumisen metsän hiljaisuutta arvostavalle 
tämä on joskus vähän kuluttavaa