”Suru ei kuulu leikkipuistoon” julki syyskuussa 2020

Runokirjani ”Suru ei kuulu leikkipuistoon” julkaistaan syyskuussa! Kirja maalaa kuvan ajasta, jolloin pienten lasten nauru sekoittuu läheisen itsemurhan aiheuttamaan kauhuun. Miten perheenäidin arjessa on tilaa surulle? Paljonko kauhu painaa? Ja miten kuolemansurun keskellä voi kirkastaa katseensa lasten äänille?

Surun ohella kokoelma runot kertovat modernista perhe-elämästä kivikaupungissa, pysähtyvät kuuntelemaan nukkuvan lapsen hengitystä ja seuraavat pääskysten kirkumista kesätaivaalla.

Kokoelma kysyy, mikä on tärkeintä, kun aika on loppumassa.

Tilaa runokirja Basam Booksin verkkokaupasta!

Hahmotelma

Minun tehtäväni
on piirtää sinun ääriviivasi
auttaa hahmottamaan:
tässä on tunne
ja tuossa

vihanpuuska
niin ihana ihminen, että tekee mieli puraista
kyltymätön, pulppuava suru

Ja tässä tulevat päivän rajat
tuo on väsymys
tuo nälkä

Opastan sinua maailmaan, hahmottamaan tätä sekamelskaa
ja sitä, mikä pääsi sisällä

Nämä asiat lipuvat pauhaavat hiipivät ohi
voit tarttua tai vain seurata
voit asettaa omat rajasi.

Oppituntini/vuoteni päättyvät testiin,
jossa myrskyät minua vasten.

Myrskyn keskelläkin
minä aion katsoa sinua hellästi
(salaa, jos et kestä muuta)
muistaa, kuinka sivelin otsaasi uneen.

Meidän aikamme

Tässä työntökärryjen, vetolaukkujen maailmassa menossa sinne, tänne
unohdan välillä:
tämä on minun aikani
kaupunkini

Makaan lattialla pinnasängyn vieressä
kuuntelen yskää
(oksettaako – ehkä vähän?)
tippuneita karhuja
ja kuinka haparoit kielen viidakossa
muodostat reittejäsi,
riemastut yhteyksistä

Pinnojen välistä tartut käteeni:
Päivää, päivää!

Siinä me hihitämme vierekkäin,
minun aikani ja sinun
kaupunkini ja sinun vielä kauemmin

Menetys

Minulta on viety
mansikkapaikat,
pakkasen polttamat posket,
laituri ja öljylampun kajo
aika, kun lomalento oli pelkkää luksusta

Minä haluan paeta ihosi pehmeyteen,
tippuviin tähtiin
upota märkiin sammaliin
tukeutua graniittiin
maistaa kielonmarjaa
nukahtaa lapsuuden uniin

Jos loppu tulee, satakoon se tulikiven lailla! Amazonin tuhkaan hautaudun Pompeijista tuttuun syleilyyn.

Ja kuitenkin:
nostan pääni tuuleen,
haapojen pisarointiin:
me muutamme tämän!
Nyt on se aika!
Hullut miehet eivät ratkaise kohtaloamme!

Trump, Johnson, Bolsonaro – vapaan maailman johtajia? Häpeällisen ajan häpeämättömät keisarit, Nerot.

Tulen voima, virtaava laava, kovettunut kallio.

Näistä me saamme voimamme.
On aika toimia.

(Olen väsynyt tyhjiin lauseisiin.)

Sykkeitä

Marraskuun auringon läpi
suljen silmät te sylissäni
tunnen:
pienet sydämet pumppaavat verta
ohuen ihon, linnunluiden alla
elämän sitkeä kolke

tsuku tsuku

tunnen sen.

Ja minun mielessäni varjot
kuinka hento tämä on
kuinka julma maailma
teidän silmissänne puhtaat
rakkaus, pelko ja viha
kaikki raakana, suojatta

Minä siinä välissä
sinun myrskyjesi
(tahtoo pastillin ja ei ei ei! Mitä vain ei!)
ja maailman myrskyjen (Amazon, pakolaisvirrat, ilmastonmuutos ja kahelit kahelit, johtajat ja muutenkin)

Yritän pysyä pläkänä.

Tovi

Nämä vuodet
kun makaan lattialla ja laulan
Sinistä unta la la lal lal lal laa

pyykkikoneessa valtameri

toinen opettelee puhumaan
toinen lukemaan

olen myrskyn silmässä
totuttelen kellumaan tällä matolla
toistan ja tuen
tämä kannattelee minua

Ikävöin tätä hetkeä jo nyt.

Merkityksiä

Pikkuinen sanoo
pikkis ja kaahu
hyviä unia tunnistaa intonaatiosta

ppa nu’uu – Muumipappa nukkuu
lettu ja löyly tuloillaan

Ja äiti äiti ääää!

Aurinko synnyttää varjot
makaan lattialla
minun kädestäni rutistetaan pinnojen välistä

en tiedä, kumpi hyssyttää kumpaa

olen kylläinen elämästä

Elokuu

Sudenkorento ohittaa minut laiturilla
tämä kesä painuu iltaan.

Nämä donjuanin tunnevaihtelut
peruutan järveen!
Kahmin multaa!
Jahtaan koppakuoriaisia!
ja askel kuin paluumatkalla juhannustansseista
kevyt, hoippuva

Kaikki se on jo toisin ensi vuonna.

Mutta hämärtyvän illan sini,
hauraiden pilvien läpi tunkeva valo
mustarastas tervaleppien suojassa
ja lumpeenkukkien liike
suppuun auki suppuun auki

Te taidatte odottaa laiturilla myös ensi elokuussa.

Lepakot

Lepakot lentelevät tummuvassa illassa
sieluni väräjää uuden edessä
(tulee mieleen Leif Wager ja värisevä lauluääni,
mutta ilmaus on tosi)

syksy
taas päästän poikani askelen syvemmälle maailmaan

Äiti, minusta sinä olet vähän rasittava.
Tulevat vuodet häivähtävät edessä
lepakoiden varjot vaahteroiden keskellä.

Metsähetkiä

Polunvarsi käpyjä mustanaan,
pihlaja tertuista raskas.

Upotan jalkani puroon.
Ohikiitävät kesälomapäivät,
vauvavuosien repaleiset yöt.
uutukaisen ihmisen onnenhuuma.
Päiväkotireppu kii kii! Askel on vielä hutera, kovin kepeä.
Virrassa kylmiä kohtia, haikeutta, kieppuvaa voimaa.

Vierestä suhahtaa lintu.
Ensi vuonna me tulemme tänne yhdessä,
ja pienikin osaa toistaa haukan nimen.