Tänään kuulin kesän
lokkien kirkunan
suhisevat kaislat
tunsin säteet
ja talven
se vielä hohkaa kaduilla
puhurinsa edelleen voimissaan
pienikin jo vauvan ja pikkupojan välissä
soittaa huuliharppua
riehuu kontaten
nauraa räkättäen
aika virtaa
minä pysähdyn kuuntelemaan
Mulla on tosi hyvä assari
mä kiipeän tuolille
se varmistaa, etten tipu
se täyttää kaapit (vaatteita, kattiloita, leluja)
mä puran ne
mä heittelen lusikoita
se nostelee ne
siinä meil on tosi toimiva liukuhihna
se opettaa mulle sanoja
mä sille kärsivällisyyttä
se on ihan kehityskelpoinen siinä
välillä se tuskastelee
tätä mun häsäystä
mut hei
oon oppinut reilussa vuodessa
istumaan
konttaamaan
just about kävelemään
syömään lusikalla (en ihan mut close enough)
repimään paperia
hokemaan tavuja
ottanut käyttöön best practices:
Napoleonilta vallankäytössä
Leif Segerstamilta käsien heiluttelussa
Pavarottilta äänenkäytössä
ja kasvaa se ei osaa
mun kasvunopeus on ylivoimainen
mä oon tuplannut pituuden ja triplannut painon
että mitä se on oppinut?
Onko kasvua?
Viime aikoina se on näyttänyt vähän väsähtäneeltä
pitääköhän se huolta itsestään?
se on kuule jokaisen omalla vastuulla
oon kokeillut tota varhaisen välittämisen mallia
tsekkaan varhain aamuyöllä
että nukkuuhan se
kun mä huudan
niin kyllä se tosi unisena tulee paikalle
että hyvin tää menee!
Ja siis täähän on life long duuni sille
mä luulen että sillä on kokonaisuudessaan hyvä flow
motivaatio korkeella
työtyytyväisyys ok
ja sitoutuminen huipussaan.
Isi, onko Islanti eri planeetalla?
kysyy tyttö ratikassa
heillä matkalaukut pakattuna
valmiina vaikka toiselle tähdelle
Minä olen matkalla Kalliosta Annankadulle
etäisyyttä muutama kilometri
kotoa toimistoon
valmistaudun viikkokaupalla
annoin vauvanvaatteet pois
kietasupaitoja muutaman maitopurkin kokoisille tyypeille
rintapumpun, nännivoiteen, kourallisen pienoisia tutteja
se alku on niin surkeaa ja ihmeellistä
miten ihminen voi olla niin hauras ja pieni
Siirryn Kalliosta Annankadulle
jätän yhden elämänvaiheen taakseni
toive, odotus, hauraus
projekti, jossa lähes mikään ei ole omassa kädessä
sisälläni kasvoi ihminen
minä olin saviruukku
Nyt se on jo herneenverso, sudenkorento
Tämä on onnellisen ihmisen haikeutta
yltäkylläisen luopumista
pitkän joulun jälkeen paluu arkeen
Kellun tässä tunteessa nyt vielä hetken
kahden viikon päästä
olen valmis
Maha pystyssä
nousee seisomaan huojuen
puuttuu vain kolmikolkkahattu ja Euroopan kartta
tuosta poikki!
Sulle mulle Puolat ja Espanjat!
Aion hörpätä juomanne,
hurmata naisenne!
Pieni on varteni,
egoni ei.
Napoleonin valta:
kieli on vieras metsäläiselle,
mutta kirkuminen tuottaa tuloksia.
Mitä tahansa, että lopetat!
Ruoka magnifique,
mutta palvelu terrible!
Maha pystyssä
huulet törröllä
miettii uusia seikkailuja
Napoleon
Nukutan vauvaa parvekkeella
viima humisee ja paukkuu
varikset keikkuvat katulampun tanssia
naapuri puskee vastatuulessa kohti kotia
Tää on mun happily ever after
prinsessasaduissa ei kerrottu
unettomista öistä
että täydellisten miesten kylkiäisenä
tulee räkää ja rämää
että parvekkeella saattaa tylsistyä
”onnellisina elämänsä loppuun saakka”
Se on vasta alkusoitto!
Preludi, jonka päälle rakennetaan myöhemmät aariat
ah mä nauran
ja ulvon myös
”ja he elivät täyttä elämää loppuun saakka”
se olisi osuvampi
onni
ne hetket, kun vauvan silmäluomet vaipuvat kiinni
ja haikeus, muutos, vääjäämätön surukin
luopumiset ja palaamiset
Ehkä vilkutan parvekkeelta
kun lapsi loittonee reppu selässä
tai kun he tulevat käymään rakkaidensa kanssa
täydet vuodet ja
lopussa muistot
kuolla kyllänsä saaneena
Muista tylsistymisen hetkellä:
en vietä täällä loppuelämääni
elämä ei kulje parvekkeen ohi
se on tässä
Ennen puolta yhdeksää
olen köllinyt sängyssä poikien kanssa ja kokenut pakahduttavaa rakkautta
kohdannut tulista vastarintaa
puurokupilla
vaatekaapilla
eteisen lattialla
lopulta suuttunut itsekin tarpeettomalla voimalla
huutanut nelivuotiaalle
lohduttanut päiväkodin pihalla vahvaa ikävää
Tällaiselle lakeutta, taivaansineä,
lumisen metsän hiljaisuutta arvostavalle
tämä on joskus vähän kuluttavaa
Vauva repii kuolinilmoitukset
nauraa ja syö paperia
tämä ei ole vallankumouksen lapsi
mutta uusi sukupolvi
kuin tuuli käy meidän ylitsemme
Minä torun ja kaivan silppua sen suusta
mutta juuri näin kai elämään pitää suhtautua
ahmien
kuolemaa pelkäämättä
me muutumme tomuksi
mutta sitä ennen syödään sanomalehdet ja paukutetaan kattilankansia
Pakkaspäivä
nipistelee
Keskuspuistossa kohtaamme
solisevan puron
Vauva herahtaa hekotukseen
Varmistan: kyllä se tuolle lorinalle nauraa
Siinä ne nyt pulppuilevat molemmat
pitävät kylmyyttä loitolla
ilonlähteet
Kirjaan tämän ylös:
haluan muistaa tällä paikalla
vuosienkin päästä
